Psykologifoorumi.
Kääntäkäämme katseemme taaksepäin, noin kuukauden takaiseen aikaan, jolloin
tämä innostava tapahtuma saapui koettavaksemme, haistettavaksemme ja
maistettavaksemme. En ollut kerinnyt herätä monenakaan aamuna
yliopisto-opiskelijan statuksella, kun kyseisestä tapahtumasta jo alettiin
puhua ja osallistumiseen rohkaisemaan. Joten tein sen, jonka jokainen
todellinen lampaanomaisesti eksyksissä oleva fuksi ja ilmoittauduin tapahtumaan
tietämättä paljoakaan, mitä se pitäisi sisällään. Kaiken informaatiotulvan
keskellä en kerinnyt ottaa selvää edes foorumipäivään mennessä, mistä todella
oli kysymys tai miten se käytännössä järjestyisi. Se ei kuitenkaan haitannut.
Psykologifoorumin
tämänvuotinen teema oli muotoiltu otsikkoon “Rohkeutta työelämään”. Juuri
opintonsa aloittaneelle teema tuntui alkuun kaukaiselta ja epäilys nousi
mieleeni, saisinkohan paljoakaan päivästä irti. Voi kuinka väärässä olinkaan.
Päivä
aloitettiin yhdessä “Psykologin jalanjäljissä” -talkshowlla, jossa Annarilla
Ahtola, Pirkko-Liisa Hyttinen, Kristiina Lehmus ja Maija Korhonen avasivat,
minkälaisia teitä heistä kukanenkin on kulkenut juuri niihin työtehtäviin,
joissa nykyään toimivat. Oli mielenkiintoista kuulla jokaisen
henkilökohtaisesta polusta akateemisella urallaan, rohkaisevaa jälleen kerran
varmistua siitä, ettei ole olemassa “tyypillistä” psykologia ja jännittävää
tajuta, että monien, ellei jokaisen tie oli mennyt kovin eri reittiä, kuin he
itse olivat suunnitelleet. Mikä vitsi siinäkin on, kun yhä useampien
psykologien tarinoita kuunnellessa tuntuu, että jos julistaa ettei koskaan tule
jotain tekemään, niin juuri sinne näyttää lopulta päätyvän? Saa nähdä, mistä
sitä itsensä vielä tuleekaan löytämään.
Seuraavaksi
tuli työpajojen vuoro. Olin ilmoittautuessa hutinut rastia ruutuun
summanmutikassa, toivoen että tein oikeat päätökset, sillä jokainen työpaja
kuulosti mielenkiintoiselta ja osallistumisen arvoiselta. Päädyin lopulta
Kristiina Lehmuksen vetämään “Psykologi yrityksen menestyksen mahdollistajana”
-työpajaan, liekö yrittäjä-isäni vuoksi, joka vitsailee, että ammattinimikkeen
saatuani tulen laittamaan hänen yrityksessään hommat kuntoon. Jotain kotoista
työpajan nimessä kuitenkin oli, enkä kadu, että juuri sinne päädyin.
Lyhyen
opiskelu-urani aikana olen kokenut valtavaa ylitsevuotavuutta tässä
vaihtoehtojen viidakossa, jossa pitäisi osata navigoida tiensä sopivien
valintojen luokse saadakseen rakennettua itselleen juuri sen tulevan psykologin
identiteetin, jota halajaa. En ole vielä luopunut ehkä naiiveista ja
yksioikoisista ajatuksistani liittyen omaan polkuuni psykologiksi kasvamisessa,
mutta olen ollut yllättynyt, kuinka valtavan laaja kirjo erilaisia tehtäviä
ammattinimikkeen alla on. En ollut miettinyt työ- ja organisaatiopsykologiaa
termiä enempää, mutta Kristiinan työpajassa aloin jopa miettiä, että olisiko
tässä yksi vaihtoehto, jopa minulle? Käsitykseni itsestäni psykologian
opiskelijana ja ajatukseni mahdollisesta tulevaisuudestani ovat siis vielä
vahvasti etsinnässä, mutta se hämmästyneelle fuksille suotakoon. (Ja yhtälailla
kelle tahansa alaa opiskelevalle tai sillä työskentelevälle; vieläkin
tärykalvoissani kaikuu ensimmäisinä viikkoina meille suunnatut sanat: “Tällä
alalla ette koskaan tule valmiiksi.” Sen oli kai tarkoitus lohduttaa.)
Toinen
hakuammuntani osui Hanna Lahtisen työpajaan myötätuntouupumuksesta psykologin
työssä. Työpaja antoi rauhaa huolestuneelle mielelle, joka jo nyt hieman
pelonsekaisesti ajattelee aikaa, jolloin pitäisi pystyä toista ihmistä
kohtaamaan ja jopa ehkä hieman auttamaan, ilman että joutuu kantamaan jokaista
kuulemaansa ongelmaa ja traumaattista kokemusta mukanansa kotiin. Minulla se
aika on vielä armollisen kaukana (ainakin vielä tuntuu siltä), mutten usko,
että koskaan on liian aikaista oppia tunnistamaan myötätuntouupumusta itsessään
ja saada työkaluja sen ennaltaehkäisemiseen ja siitä selviämiseen. Jos haluaa
työkseen oppia ymmärtämään ihmismieltä, kohtaamaan elämän ongelmia ja löytämään
apukeinoja niistä selviämiseen, miksei aloittaisi itsestään?
Päivä päättyi
yhteiseen Jaakko Sahimaan luentoon merkityksellisyydestä. Puhe kävi
motivaatiossa, visiossa, kutsumuksessa ja monissa muissa mediaseksikkäissäkin
termeissä. Lopulta mitä luennosta jäi käteen pitkähkön päivän päätteeksi oli
syvempi ymmärrys, miksi niin monet suuntautuvat toimimaan psykologian eri
toimialoilla. Jokainen niistä sisältää paljon haasteita, heittäytymistä,
konflikteja ja epätäydellisyyden sietämistä niin itsessä kuin muissakin, mutta lopulta
tietoisuus siitä, että psykologina pääsee tekemään työtä, joka vaikuttaa,
kehittää, varustaa ja jolla on merkitystä, tekee kaikesta sen vaivan arvoista.
Olen todella
kiitollinen, että minulla on vielä aikaa kasvaa ihmisenä ja rakentaa omaa
psykologin identiteettiäni ennen ammattiin hyppäämistä, mutten voi kieltää
etteikö Psykologifoorumin kaltaiset tapahtumat saisi sormiani jo nyt hieman
syyhyämään innostuksesta. Tieni on vielä hämärän peitossa ja se tulee
sisältämään varmasti monia mutkia ja epäilyksen hetkiä, mutta kuitenkin haluttu
määränpää häämöttää silti mielessä. Minusta on tulossa psykologi.
Aino Roimaa